Miten kirkon virka voidaan ymmärtää (laajasti)?

Esittäisin tähän alkuun tällaisen teesin: Jos kirkon virka on oikea ja toimii Raamatun mukaan, niin sen ote maailmaan nähden on valloittava.

Jos taas kirkon virka määritellään väärin, niin sen suhtautuminen maailmassa vallitseviin uskomuksiin, filosofiaan, etiikkaan ja elämäntapoihin nähden, on pelkästään antautuva, peräytyvä ja suostuva. Se on pelkkä objekti historian kehityksessä.

Nykyisessä teologisessa keskustelussa kirkon viralle löytynee kolme perusmallia – varmaan useampiakin – mutta toisin tässä esille kolme.

Ensimmäistä voisimme kutsua funktionalistiseksi käsitykseksi virasta.

Sille on ominaista, ettei ole niin paljon väliä sillä kuka kirkon virkaa hoitaa, kunhan sen funktiota, sen tehtävää hoidetaan. Tämä käsitys virasta on nyt saamassa hallitsevan aseman kirkossamme. Ihmeellistä kyllä siihen näyttää liittyvän sellainen käsitys virasta, ettei oikeastaan ole väliä sillä, mitä tehdään, kunhan vain jotakin tehdään, vaikka myydään kahvia.

Nykykirkossa esiintyy erikoinen sovellus, joka omalaatuisella tavalla muistuttaa erästä kirkkohistorian kummajaista, nimittäin cesareopapismia. Se oli suuntaus, jossa keisari kirkon yläpuolella olevana hallitsijana holhosi kirkkoa tavalla, joka vaikutti sekä kirkolliskokousten opillisiin päätöksiin että kirkon johtajavalintoihin.

Kirkkopäivillä näyttää pysyvästi päässeen valtaan sellainen käsitys, että kaikki valtaapitävät ovat soveliaita toimimaan kirkon opettajina ja neuvonantajina uskostaan, tunnustuksestaan tai elämäntavoistaan riippumatta. Tällä kohden tavoitellaan löyhää yhteyttä.

Kun Pietari tunnusti uskonsa Kristukseen Jumalan Poikana, sen jälkeen hänet asetettiin ”virkaan” – hänestä tuli ”kallio”. Funktionalistisen käsityksen vikana on, että siitä puuttuu yhteys sekä kirkon tunnustukseen että tehtävään. Tuo tehtävähän on opettaa Jumalan sanaa uskon saamista varten. Se tapahtuu sitomalla ja päästämällä eli lakia ja evankeliumia julistamalla.

Toista voisimme kutsua hierarkkiseksi virkakäsitykseksi. Se on malli, jossa piispuus korostuu pappeuden yläpuolelle erilliseksi säädyksi. Rooman kirkko toimii tämän mallin mukaan. Se on johtanut myös maallisiin valtapyrkimyksiin kuten tiedämme keskiajan historiasta. Paavi johtaa lopulta melko itsevaltaisesti kirkon hengellistä toimintaa.

Tälläkin virkakäsityksellä on myönteiset puolensa. Asettuessaan maallisen vallan yläpuolelle se on monesti kyennyt säilyttämään riippumattomuutensa valtiosta. Nykyisessä historiallisessa tilanteessa uusi Rooman piispa näyttää kykenevän melko pitkälle toimimaan valtioista riippumatta, ottamaan vapaasti Raamatun pohjalta eettisesti kantaa ja suuntautumaan rohkeasti kristinuskosta luopuvan Euroopan valloittamiseen Jumalan sanalla.

Olennainen kysymys kirkon viran kannalta on, onko se olemassa vain järjestyksen vuoksi, jolloin viran sisältöä, tehtäviä ja funktiota voidaan olosuhteiden mukaan muuttaa. Vai onko virka Kristuksen asettama, perusteiltaan muuttumaton ja kirkon olemuksen kannalta ratkaiseva tekijä?

Ut:n mukaan virka on Kristuksen asettama. Kristus kutsui ja asetti 12 miestä apostoleiksi. Hän lupasi, että Pyhä Henki muistuttaa heitä kaikesta siitä, mitä hän on opettanut. Hän sanoi, että joka kuulee teitä, kuulee minua.

Voimme ajatella, että apostoleja ei esiinny enää heidän aikansa jälkeen. Mutta sen jälkeenkin kirkon virka on apostolinen. Ut:n mukaan se kuuluu vain miehille.

Tätä apostolista virkakäsitystä kuvaa Efesolaiskirje näin (4:11): ”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, paimenet ja opettajat...”

Virka ei ole ihmisoikeus. Se ei nouse alhaalta. ”Hän antoi..” – me emme ottaneet.

Sitten on tietysti melkoinen ongelma, jos hän antaa ja piispat eivät anna. Miehille, joilla on olemassa sisäinen kutsu Jumalan sanan julistamiseen, piispat ovat julistaneet työsulun. Tämä on kirkkomme vakavin vamma tällä hetkellä – kun tuota tehtävää ei voida hoitaa, jossa opetetaan Jumalan sanaa uskon syntymiseksi, opin puhtauden varjelemiseksi ja kirkon jatkuvuuden ylläpitämiseksi.

Uudesta testamentista löytyy kaksi kuvaa, joilla voidaan luonnehtia Raamatun opetusta virasta. Toinen on ies, josta Jeesus sanoo, että se on sovelias. Tämä tarkoittaa sitä, että pappi on sidottu Jumalan sanaan ja tunnustukseen – meidän Herramme ratsastaa yhä ”ikeenalaisella aasilla”.

Toinen on risti, joka on yksi Lutherin mainitsemista kirkon tuntomerkeistä. Puuttuuko meiltä tämä tuntomerkki? Kun kirkkomme virka on nyt saatettu niin erinomaiseen tilaan, niin voisitte huolehtia myös siitä, että tämä tuntomerkki näkyy keskellämme – että kärsitään vainoa evankeliumin tähden. Siitä nimittäin seuraa ilo ja valloittavuus.

Apostolinen virka nojaa Jumalan ilmoitukseen. Se ei irrota Vt:a nykyeksegetiikan tapaan erilliseksi ”uskonnoksi”, vaan Jeesuksen ja apostolien esimerkin mukaisesti tulkitsee Vt:a Ut:ssa tapahtuneen täyttymyksen valossa.

Se ei tee eroa evankeliumien ja apostolien opetuksien välillä, vaan opettaa koko Raamattua arvovaltaisena Jumalan sanana. Olemmehan saaneet evankeliumit apostolien ja heidän oppilaittensa välityksellä.

Se ei hylkää Ut:n eettisiä opetuksia, vaan julistaa apostolien tavalla evankeliumia, joka yksin voi tuoda pääsyn synneistä, antaa iankaikkisen elämän toivon ja samalla uudistaa ihmiselämän. Paavali kirjoittaa: ”Minä varoitan teitä vakavasti Herran nimeen:; älkää enää eläkö niin kuin pakanat…” Kristillinen kirkko on aina opettanut uutta elämäntapaa eikä se ole rajoittunut pelkästään ympäristökysymyksiin. Oikea kirkon virka luo ympärilleen uutta etiikkaa, josta on esimerkkinä avioerojen, orjuuden, lasten heitteillejätön tai homoseksualismin hylkääminen Rooman valtakunnassa. Apostolit eivät ole käsityksineen pelkkä vastus Jumalan tuntemisessa ja hänen valtakuntansa työssä, kuten nykyeksegetiikka esittää.

Aivan viime vuosikymmenten kehitys on osoittanut, että on mahdotonta pitää kiinni kristinuskon olemuksesta, jos samaan aikaan yritetään pitää kiinni vastoin kirkon olemusta ja sen perusteita, pyhää Raamattua, määritellystä virasta.