YHTEYKSIÄ JA RISTEYKSIÄ

Kirkon viimeaikaisten aktioiden teologinen tulkintahorisontti

Lasse Marjokorpi – Oulun kirkkopäivät la 28.5.2005

Ensiksi on syytä todeta että kirkko on yhteys. Siinä eletään yhteisessä uskossa, tunnustuksessa ja elämässä. Sitä ilmentävät monet Raamatussa käytetyt kuvat: Kirkko on viinipuu. Kirkko on Jumalan temppeli. Kirkko on Kristuksen ruumis. Kristus on sen pää.

Meidän pitäisi olla kasteen ja evankeliumin kautta yhteydessä Kristukseen, joka on pää. Sanalla ruumis on kaksi merkitystä – jos yhteys Kristukseen puuttuu, ruumis on kuollut.

Samalla on kuitenkin sanottava, että kirkko on risteys. Se on risteys maailmaan, epäuskoon, syntiin ja Saatanan valtaan nähden. Se poikkeaa siitä, koska se tunnustaa uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan. Se poikkeaa, koska se tunnustaa Jumalan sanan arvovallan ja suostuu tuon sanan puhuteltavaksi. Se tunnustaa Kristuksen sovitustyön ja ylösnousemukseen ja elää uskon kautta yhteydessä häneen. Se poikkeaa maailmasta myös elämäntavoiltaan ja arvoiltaan.

Olemme nyt 21. vuosisadalla joutuneet tilanteeseen, mitä mikään kirkko ei ole ennen nähnyt. Kirkko, jonka pitäisi Jumalan sanalla valloittaa maailma, on alkanut horjua opillisissa perusteissaan ja pyytää apua tältä maailmalta.

Tähän asti kristillinen kirkko on Jumalan sanan perusteella opettanut tälle maailmalle käsityksen Jumalasta, pelastuksesta ja siitä, mikä on oikeaa ja väärää. Nyt se on alkanut kysellä tältä maailmalta neuvoa näissä asioissa.

Tällöin on alkanut hallitsematon kehitys, jonka pää ei ole vielä näkyvissä: kirkon opillinen tyhjentyminen.

Se tulee näkyviin mm. siinä, mistä kirkossa voidaan keskustella ja mistä ei. Nimittäin kirkossamme on suostuttu kevyesti nostamaan keskustelun alaiseksi sellaisia asioita, joita ei kirkon kaksituhantisen historian aikana ole mitenkään voitu asettaa kyseenalaiseksi.

Niinpä nyt voidaan rauhassa käydä keskustelua sellaisista aiheista, jotka tiettyinä kirkkohistorian aikoina olisivat johtaneet suoraan polttoroviolle ja myöhemminkin olisivat aiheuttaneet viraltapanon. Nyt saa keskustella siitä, olisiko Jumalan nimeä muutettava, nyt voi kieltää Kristuksen jumaluuden ja hänen ylösnousemuksensa – teologi joka väitti Jeesuksen kuolemansa jälkeen tulleen siirretyksi joukkohautaan valmistelee nyt rippikouluaineistoa kirkon nettisivuille piispainkokouksen luvalla.

Syntiinlankeemuksen voi ohittaa, maailman luomisen kieltää, taivaan ja helvetin jättää pois laskuista, Kristuksen tulemisen kieltää puhumattakaan Raamatun historiallisuudesta, sen arvovallasta tai sitovuudesta.

Näistä edellä mainituista asioista on tullut heikkoja uskonkohtia, joiden kieltämisestä, muuttamisesta tai rikkomisesta ei seuraa mitään. Samaten Jumalan käskyistä voi opettaa mitä tahansa, avioliiton pyhyyden kieltää tai suosia sen sijaan avoliittoa, avioeroja, homoliittoja. Erityisesti kristillinen etiikka halutaan siirtää heikkojen uskonkohtien joukkoon. Niinpä Benedictus XVI:n mainitsema ”relativismin diktatuuri” suo virkoja ja vihkimyksiä niille, jotka toimivat väissä asioissa Raamattua vastaan.

Samaan aikaan kirkkoomme on syntynyt uusia uskonkohtia, joita voisimme kutsua lujiksi uskonkohdiksi. Niiden kohdalla ei tule kyseeseen minkäänlainen järkkyminen.

Nämä lujat uskonkohdat ovat samalla eräänlaisia tabuja, joista ei saisi julkisesti keskustella ja joista ymmärtäväisen kirkonmiehen pitäisi osata julkisuudessa vaieta.

Sellainen on ennen muuta naispappeus. Kun piispainkokous tuon tuostakin joutuu palaamaan tähän kysymykseen, se aina toteaa, että nyt keskustellaan vain jo tehdyn päätöksen soveltamisesta kirkon kentässä. Naispappeuden hyväksymisestä ei keskustella – itse päätöksen oikeutusta ei voi mitenkään asettaa kyseenalaiseksi. Yhteiskunnallinen hegemonia ei salli tämän kaikkein pyhimmän linnakkeensa valloittamista.

Toinen uskonkohta, jonka muuttamisesta ei suvaita keskustelua on kirkon julkisoikeudellinen asema. Tämän tabun olemassaolo tulee näkyviin siinä, että sen seurauksena on lukuisia muita kysymyksiä, joita ei sovi nostaa pöydälle kirkollisessa keskustelussa, koska ne uhkaisivat kirkon kansankirkkoasemaa ja lopulta sitä, mistä kaikki on kiinni, sen verotusoikeutta.

Siksi näihin kiellettyihin aiheisiin kuuluu parokiaaliperiaate, joka tarkoittaa sitä, että seurakunnan jäsenen on asuttava sen kunnan alueella, missä seurakunta on. Pyhän parokiaaliprinsiipin purkaminen voisi johtaa aitoon kilpailutilanteeseen ja tunnustuksellisten seurakuntien syntymiseen.

Yhteys valtioon on pitkälti purettu, mutta eletään kuin valtiolle olisi myönnetty hegemonia ja veto-oikeus, jos ei opin niin ainakin etiikan kysymyksissä.

Kirkossa on myös sopimatonta tunnustaa uskoa Jumalan luomistyöhön sillä tavalla, että evoluutiousko tulee jotenkin asetetuksi kyseenalaiseksi.

Myös etiikassa esiintyy muutamia tabuja, joista puhuminen on sopimatonta. Kun valtio suosii lainsäädännössään avioeroja, tekee klinikoillaan abortteja, valistaa ja yllyttää keskenkasvuisia sukupuolisuhteisiin jakaen heille kondomeja, on sopimatonta puuttua vapaaseen seksiin ja vapaisiin sukupuolisuhteisiin, niin paljon vahinkoa kuin niistä aiheutuukin.

Tämän jälkeen voidaan kysyä, mistä syntyy yhteys. Tai toisinpäin mikä aikaansaa, että tiet kirkon sisällä risteävät.

Ratkaisevaa on, seurataanko kirkossa sen omaa olemusta ja tunnustusta, vai seurataanko siellä ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevaa maailmankatsomusta.

2000-luvun teologinen tyhjiö on seuraamusta kirkon irtautumisesta sen omasta opista, sille annetusta totuudesta ja ennen mutta sille annetusta evankeliumista, jonka varassa se elää.

Kirkon perustana on sille annettu jumalallinen ilmoitus, pyhä Raamattu. Raamattu on pysynyt samana vuosisadasta toiseen, mutta raamatuntutkimus on noin kahden vuosisadan ajan joutunut sellaisten metodien, ennakko-oletusten ja filosofialla ladatun tieteen valtaan, että se ei enää ole kyennyt tavoittamaan Raamatun ydinsanomaa

Ns. historiallinen raamatuntutkimus on keskittynyt etsimään Raamatun tekstien takaa sen historiallista ydintä. Tuloksena on lähes säännöllisesti ollut, että se on hävittänyt Raamatun historiallisen sisällön ja saanut sen sisällöksi nykyajan historialliset katsomukset: naisasian, tasa-arvon, vallankumouksen, ympäristönsuojelun. Tällaisia asioita löytää nykyinen eksegetiikka hermeneuttisessa prosesseissaan.

Sen vuoksi emme voi seurata sellaista eksegetiikkaa, joka on kadottanut yhteytensä kirkkoon ja sen perustaan, Jumalan ilmoitukseen, ja pyrkii mustasukkaisesti varjelemaan yhteyttään tähän maailmaan.

Tässä ahdingossa meitä auttaa suuresti Nikean uskontunnustus. Siinä nimittäin todetaan lyhyesti joitakin Raamatun meille ilmoittamia asioita, jotka nykyisessä maailmassa laajalti kiistetään.

Se toteaa maailmankaikkeuden syntyneen Jumalan luomistyönä, niin että hän on Poikansa välityksellä luonut sekä näkyvän että näkymättömän.

Se toteaa Kristuksen tulleen ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden ja ristiinnaulitun meidän tähtemme ja nousseen kuolleista kolmantena päivänä.

Se toteaa Pyhän Hengen puhuneen profeettojen kautta. Näin koko Raamattu on meille Jumalan ilmoitusta.

Kaikki nämä seikat piispa Spong kielsi viime vuoden kirkkopäivillä suurten aplodien saattelemana.

Uskontunnustus ei ole tyhjä historiallinen lauseparsi, joka juhlallisesti luetaan kirkossa ja johon heti lakataan uskomasta, kun se on luettu. Yhteys syntyy yhteisestä uskosta, kolmiyhteisen Jumalan ylistämisestä. Sen vuoksi me tunnustamme, että kolmiyhteinen Jumala on luonut meidät, pelastanut meidät Poikansa välityksellä, ilmoittanut itsensä pyhässä sanassaan ja lahjoittaa meille uskon Henkensä kautta.