210406

PIILOSSA PIDETTÄVÄ VAKAUMUS VAIKO RAKENTAVIA RATKAISUJA?

Vesa Kiertokari

Nuorisopastori,

Kalanti

Rakentavat ratkaisut ovat kysyttyjä – tai ainakin kovin tarpeellisia. Lyhyen ajan sisällä olen huomannut saman myös kuntapolitiikan koulukeskustelussa tai säästöhankkeissa seurakuntayhtymässä. Aina ei kuitenkaan keskustelu ole sallittua, ainakaan kaikensisältöiset puheenvuorot. Tasa-arvo ja tasapuolisuus saa monen mielestä tyytyä palvelemaan enemmistön päätöksiä. Erilaisen mielipiteen tai vakaumuksen voi itse kukin pitää omanansa – kunhan se ei nosta päätään ja häiritse enemmistön rauhaa.

Kirkko kulkee tässä – valitettavasti – ajan hermolla ja kehityksen kärjessä. Tuoreesta piispa Heikan työryhmän raportista ilmenee, miten suvaitsevaisuus on niin kova brändi, ettei se suvaitse toisinajattelijoita – ei ainakaan Raamatun mukaan ajattelevia ja uskovia.

Raportin sisältö oli se, että nyt on pakolla saatava naispappeutta vastustavat kirkon työntekijöiltä suu tukkoon tai ulos kirkosta juridisin voimakeinoin. Ja kun silmissä kiilteli ilmeisesti muutama vanha jäärä, ajateltiin lakaista muutkin samalla kannalla olevat työntekijät ja vastuunkantajat pyhäkoulunopettajia myöten kirkonportaita kierien. Suvaitsevaisuuden kukkasena oli päätetty sallia näkymätön, hajuton ja mauton vakaumus.

Piispainkokous pyöri ympyröissään, määräsi raportin lausuntokierrokselle tuomiokapituleihin. Eli pyysivät palautetta itseltään, ei seurakunnilta! Sitä nyt odotellaan edetessämme kohti ensi syksyä.

Työryhmän raportti eli ehdotus on toki perustuslain, tasa-arvolain, uskonnonvapauslain ja kirkkolain vastainen. Mutta nimenomaan kirkossa tällaistakin voi markkinoida ja ajaa. Piispallisia kannanottoja nousee otsikoihin uskonnonvapauslain ja yksilön vakaumuksen kunnioittamisen pohjalta koskien esim. tanskalaisia pilakuvia. Raamattuun uskominen – ja uskonsa todeksi eläminen – on sitten jo liikaa. Onkohan unohtunut Jeesuksen sana Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville.

Omasta puolestani kannatan vakaasti uskonnonvapauslainkin mainitsemaa yksilön vapautta ja vakaumuksen kunnioittamista. Siihen kuuluu se, etten pakolla yritä muuttaa kenenkään mielipidettä. Siihen kuuluu se, että sinä voit rauhassa ajatella toisin kuin minä. Ja jos et halua näin ns. vanhanaikaisen kanssa tehdä työtä tai olla tekemisissä, sinulla on oltava se oikeus.

Piispa Heikan työryhmän raportissa on jotakin tosihyvää, nimittäin Kankaanpään khran Keijo Rainerman eriävä mielipide ja toimenpide-ehdotus. Siltä pohjalta syntynyt, lakeja ja oikeudenmukaisuutta kunnioittava julkilausuma löytyy www.rakentaviaratkaisuja.fi . Sieltä voit sen lukea ja allekirjoittaa. Tai olla allekirjoittamatta. Se ei sinänsä edellytä tiettyä vakaumusta, vaan erilaisten vakaumusten kunnioittamista.

Jos sen sijaan rohkenet vielä vuonna 2006 ottaa selvää, mitä Raamattu opettaa kirkon virasta ja naispappeudesta, tai muista ajankohtaisista asioista, voit käyttää ponnahduslautana esim. Paavalin Synodin kotisivua www.paavalinsynodi.net .

Uskollisuus Jumalan sanalle on ylösnousseen seurassa elämistä.

* * *

290806

Mitä Oulussa tapahtuu?

Vesa Pöyhtäri

Karjasillan kappalainen

Hiippakuntavaltuutettu

Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi ei antanut vihkimystä OPKO:n työntekijälle Janne Koskelalle. SLEY:n Ari Lukkarinen odottaa yhä vihkimystään. Molempaa yhdistää kirkon hyväksymä(!) ns. vanhauskoinen virkakäsitys. Kannuksen seurakuntalaisilta estettiin oikeus saada äänestää kirkon opetusta noudattavaa kirkkoherra Markku Niemelää kirkkoherrakseen – tosiasiallisena syynä Niemelän pitäytyminen kirkon hyväksymään naispappeuden torjuvaan virkakäsitykseen. Allekirjoittanutta on rangaistu siitä, että hän noudattaa kirkon omaa virkakäsitystä kappalaisen viran hoidossaan.

Monien muiden seurakuntien joukossa Keminmaan, Iin, Pudasjärven, Hauhon seurakunnat saavat rauhassa opettaa ja noudattaa kirkon ns. vanhauskoista perintöä. Karjasillalla ja muissakin Oulun seurakunnissa saadaan edelleen piispan kaitsennassa opettaa ja hoitaa pappisvirkaa kirkon aikaisempaan virkakäsitykseen perustuvasti. Piispa hyväksyy edelleen Luther-säätiön kirkolliseksi yhteistyökumppaniksi ja pitää voimassa kahden pastorinsa virkamääräykset Luther-säätiön palvelukseen. Piispa ei ole antanut määräystä alueensa papeille luopua aikaisemmasta virkakäsityksestä ja hyväksyä uusi käsitys. Piispa ei ole antanut huomautusta yhdellekään kirkon ns. vanhauskoista virkakäsitystä opettavalle papilleen.

Plus miinus nolla.

Mitä oikein tapahtuu?

Naispappeuteen torjuvasti suhtautuvilla kirkon työntekijöillä ei ole hätää kirkollisten asian päättävien dokumenttien tasolla: vanha virkakäsitys ei ole väärin eikä ole harhaoppi; uudistettu virkakäsitys ei ole uusi oppi, vaan vanha virkakäsitys on uuden teologinen lähtökohta ja puite; viran avaaminen naisille ei ollut opillinen vaan hallinnollinen kannanotto.

Dokumenttien tasolla vanhauskoisille turvattu elämä ei ole hyväksi vain vanhauskoisille – se on hyväksi myös kirkolle itselleen. Nimittäin, tästä syystä kirkko voi mielestään katsoa olevansa ”edellisen” kirkon jatkaja. Edellinen kirkko ei hyväksynyt naispappeutta. Kirkollisen elämän yhteys aikaisempaan on kirkon hengelliselle itseymmärrykselle ratkaisevan tärkeää.

Nykyinen kirkko siis sulkee sisäänsä kirkon, joka ei hyväksy naispappeutta. Naispappeuden hyväksymätön kirkko on ”uuden” kirkon perusta edelleenkin. Tästä seuraa, että on teologisesti ja myös loogisesti mahdotonta, että kirkko ei sallisi aikaisemman opetuksen noudattamista keskuudessaan. Mutta mikä on teologisesti mahdotonta, se hallinnollisesti on näköjään mahdollista.

Kysymyksessä on tilanne, joka on äärimmäisen traaginen. Minusta näyttää siltä, että kirkon nykyinen kirkkopolitiikka suuntautuu huomaamatta kirkon perusolemusta vastaan. Koska kirkko ei suostu ratkaisemaan vanhemman virkakäsityksen hyväksymisen ja ei-hyväksymisen epäyhtälöä se ohjaa kirkkoa joka tapauksessa tiettyyn suuntaan. Tiedämmehän, että jokainen hallinnollinen toimi, myös asian ratkaisematta jättäminen muuttaa lähtötilannetta.

Uskonnottomuuden hallinnollinen ilmentymä

Millaiseksi tilanne siis muuttuu? Kirkollishallinnon harjoittama kahden tien kirkkopolitiikka saa aikaan sen, että kirkko ei ole enää tunnustukseen ja uskoon perustuva yhteisö, vaan hallinnollinen yksikkö ilman tunnustukseen perustuvaa olemusta. Kirkosta on tulossa uskonnottomuuden hallinnollinen ilmentymä. Kirkko tosin luulee harjoittavansa kristillistä uskoa, mutta harjoittaakin maallis-uskonnollista hallintoa, joka näyttää erehdyttävästi kristillisen uskon harjoitukselta. Tuliko keisarikultti takaisin? Hävisikö kirkko sittenkin kulttuuritaistelun?

Positiivinen uskonnonvapaus asettaa puitteet

Täytyykö näin olla? Voiko kirkko pysyä kirkkona? Kyllä voi. Mutta varjellakseen uskoon ja tunnustukseen perustuvaa olemustaan kirkolla on kaksi vaihtoehtoa: kirkon on joko järjestettävä keskuudessaan kirkon aikaisemman käytännön mukainen jumalanpalveluselämä ja kirkollinen hallinto tai määriteltävä aikaisempi opetus ja käytäntö vääräksi opiksi. Nykyinen meno – ”se on oikein, mutta sen noudattaminen on väärin” – ei voi jatkua. Jos kirkko haluaa jatkaa ”vain naispappeus” – linjalla sen on muutettava oppiaan. Vasta kun kirkko on määritellyt aikaisemman virkateologian vääräksi tai nykyisen käytännön ainoaksi oikeaksi se voi väittää olevansa uskonnollinen yhdyskunta nykyisen uskonnonvapauslain tarkoittamassa mielessä. Positiiviseen uskonnonvapauteen perustuva uskonnonvapauslaki ei anna muita mahdollisuuksia.

Kuinka kauan valtiovalta sallii indoktrinaation

Kirkon viranhaltijat käyttävät hyväkseen vahvaa asemaansa eivätkä anna vähemmistölle suojaa heidän omassa yhteisössään. Tämä tarkoittaa sitä, että kirkko noudattaa hallinnossaan negatiivista uskonnonvapautta, koska katsoo oikeudekseen olla järjestämättä oikeaksi hyväksymänsä opetuksen mukaista kirkollista elämää. Viranomaisen (piispojen) suulla on ns. vanhauskoisia kehotettu epäsuorasti eroamaan kirkosta eli käyttämään vapautta olla harjoittamatta uskontoa. Julkisyhteisö ei voi näin tehdä, koska se on asemansa tähden noudatettava tarkoin perustuslain säännöksiä. Kirkko yhteisönä rikkoo perustuslakia vastaan. Se käyttää väärin valtiolta saamaansa luottamusasemaa julkihallinnollisena yhteisönä. Ihmettelenkin, kuinka kauan valtiovalta sallii valtiollisen luottamuksen saaneessa yhteisössä vähemmistön aivopesun.

* * *

310806

RAKENTAVIA RATKAISUJA

Jari Rankinen

I kappalainen

Vammala

Kevättalvella joukko pappeja ja teologian maistereita – pappisvihkimystä kun eivät ole saaneet – kokoontui Kankaanpäässä. Muutama päivä ennen kokoontumista oli laajasti tiedotettu piispa Mikko Heikan johtaman työryhmän mietinnöstä, jolla pyritään tekemään loppu kirkossamme kirkon perinteen mukaisesta virkakäsityksestä. Voidaan puhua lopullisesta ratkaisusta. Kokoontumisessa esitettiin ajatus vetoomuksesta, jolla maallikot ja papit voisivat ilmaista tukevansa Heikan työryhmän ehdotusten sijasta rakentavia ratkaisuja.

Heikan työryhmän mietinnön liitteenä on kirkkoherra Keijo Rainerman erinomainen eriävä mielipide ja toimenpide-ehdotus. Tätä lyhennettiin, muokattiin, muutettiin joiltakin osin vielä kansantajuisemmaksi ja niin syntyi vetoomus Rakentavia ratkaisuja. Nimi oli helppo keksiä, kun luki ensiksi Heikan työryhmän ehdotukset ja sitten Rainerman.

Netti oli luontevin kanava esitellä vetoomus ja tarjota mahdollisuus allekirjoitukseen. Nettisivun tekninen toteuttaja löytyi ilman suurempaa vaivaa, kuten tarvittavat rahatkin. Hyvän Herramme siunaus on joskus tällaista.

Kun sivu oli avattu ja puskaradio kertoi vetoomuksesta, allekirjoituksia alkoi tulla vauhdilla, jota en olisi uskonut. Aviopari saattoi valitella, ettei heidän nimensä ole vetoomuksessa peräkkäin, vaikka toinen allekirjoitti vetoomuksen heti toisen allekirjoituksen jälkeen – joku tai jotkut kun ehtivät väliin. Ilo on ollut nähdä listalla tuttuja nimiä – ystäviä joista ei ole kuullut pitkään aikaan. Koskettavaa on ollut todeta, että allekirjoituksia on tullut eri suunnilta. Tarkoitan suunnilla etenkin eri herätysliikkeitämme. Uhka on painanut meitä lähemmäksi toisiamme.

Tätä kirjoittaessani allekirjoituksia on yli 10.000. Joku on vähätellyt määrää ja muistuttanut kirkon neljästä miljoonasta jäsenestä. Minusta kymmenen tuhatta allekirjoitusta on hyvin paljon. Tiedämme ihmisten hitauden ottaa kantaa, varsinkin jos täytyy liittää oma nimi sellaiseen, mikä ei ole suuren yleisön suosiossa. Kun vetoomus oli vasta avattu netissä ja allekirjoituksia kertyi hienosti, joku arveli, että Heikan työryhmän ehdotusten kannattajat julkaisevat myös vetoomuksen. Tätä olisin toivonut. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, moniko allekirjoittaa vetoomuksen, jossa vaaditaan pappien ja muiden seurakunnan työntekijöiden erottamista. En usko, että allekirjoituksia olisi kertynyt 10.000. Netissä on Tulkaa kaikki –liikkeen sivusto. Liike kertoo vaativansa naispappien syrjimisen lopettamista kaikissa seurakunnissa. Tämä tarkoittanee pitkälti Heikan työryhmän ehdotuksiin yhtymistä. Toki liikkeellä on ohjelmassaan muitakin kohtia. Liikkeen ohjelman kannattajiksi allekirjoituksella on ilmoittanut muutama sata ihmistä.

Rakentavat ratkaisut ovat saaneet huomiota lehdissä jonkin verran. Osa herätysliikelehdistä on kertonut vetoomuksesta näyttävästi. Osa kirkollisista lehdistä on lähinnä vaiennut siitä, mikä ei edistä niiden valitsemaa linjaa. Paljastavaa oli Kotimaan tapa uutisoida Tulkaa kaikki –liikkeen liikkeelle lähtöä ja toisaalta Rakentavia ratkaisuja. Edellisestä oli liki koko sivun myönteinen juttu, jälkimmäisestä pieni maininta marginaalissa.

Häiriköitä Rakentavia ratkaisuja –sivuilla on ollut jonkin verran. Erinomaisen teknisen toteutuksen ansioista häiriköt on saatu pidettyä kurissa ja sivusto asiallisena.

Onko Rakentavilla ratkaisuilla merkitystä? Vaikuttaako vetoomus? Yhä toivon, että kirkkomme ratkaisisi naispappeudesta aiheutuvat ongelmat jotenkin muuten kuin repien ja tavoilla, joita ei pitäisi kirkossa käyttää. Keijo Rainerman eriävä mielipide tarjoaisi tähän hyvät ainekset. Vaikkei näin tapahtuisi, vetoomuksella on ollut suuri merkitys. Se on osoittanut monelle syrjitylle, ahdistetulle ja sivuun työnnetylle, ettei hän ole yksin. Meitä on sentään jonkin verran.

Nettivetoomus on edelleen mahdollisuus allekirjoittaa (www.rakentaviaratkaisuja.fi). Oletko kertonut ystävällesi tai vihamiehellesi tästä mahdollisuudesta?

* * *

TIE TOTUUS JA ELÄMÄ - KIRKKO UUTEEN USKOON?

Juhani Koivisto

Pastori, Paavalin synodin tuki ry:n hallituksen pj

Ryttylä

Paastonajan kirkkopäivät Lauantai 8.4.2006 klo 12.00

Lapin seurakunta Avajaiset

Jeesus sanoi: "Minä olen tie totuus ja elämä." Joh.14:6

Toivotan teidät kaikki tervetulleiksi Paastonajan kirkkopäiville, joita saamme pitää Satakunnassa Lapin seurakunnassa. Vietämme näitä kirkkopäiviä tunnuksella, jotka on lainattu Jeesuksen sanoista: Minä olen tie, totuus ja elämä. Ne muistuttavan elämän ja uskon perustasta, lähteestä ja suunnasta. Tähän on lisätty toinen osa: kirkko uuteen uskoon?

Elämme aikaa, joka ei hyväksy totuutta, vaan haluaa rakentaa oman totuutensa. Uskon perusteita ja käytäntöjä vaaditaan muutettaviksi ajan vaatimusten mukaisiksi. Uudella uskolla ei ole selviä rajoja, ehkä se tänä aikana onkin enemmän rajattomuutta tai vapaudeksi väitettyä ihmisen omaa ajattelua. Aikamme tienristeykseen pysähtynyttä neuvotaan päinvastoin kuin Raamatussa: lähde mihin suuntaan haluat.

Tänä vuonna muistellaan näillä alueilla vaikuttanutta hengellistä isää, virsirunoilijaa Abraham Achreniusta, jonka syntymästä tulee 300 vuotta ja rukoilevaisuuden alkamisesta 1756 250 vuotta. Abraham Acreniuksen elämässä oli erikoinen saarnatuolikokemus, jossa hän sai Jeesukselta vastauksen: Sinut on pantu ajan merkiksi. Martti Ruuth nimesi laajan tutkimuksen Achreniuksesta "ajan merkki ajoiltaan". Noiden aikojen tapahtumahetkinä oli hankala muodostaa selvää kuvaa, mistä oli kysymys. Täältä satojen vuosien takaa katsottuna voimme nähdä, että Eurooppa eli voimakasta murrosaikaa, joka Achreniuksen persoonan kautta heijastus myös täällä Pohjoisessa.

Kristilliselle seurakunnalle on jatkuvana haasteena tarkkailla ajan merkkejä ja kysellä, mitä tapahtuu siinä, missä tapahtuu. Tätä yritämme osaltamme mekin tehdä näilläkin kirkkopäivillä. Mekin elämme murrosaikaa ja vieläpä sellaista murrosaikaa, jossa monet asiat näyttävät horjuvan. Emme elä yhteiskunnallisen vallankumouksen aikaa, jolloin ulkonainen järkkyisi, mutta voimme silti elää radikaalin vallankumouksen aikaa, jolloin kristilliselle kirkolle ajan virtaukset asettavat vaatimuksia muutokseen. Osa näistä muutoksista voivat olla välttämättömiä, mutta on sellaisia asioita, joita Jumalan Sanan valossa tarkastellessamme, joudumme toteamaan, että muutos niissä kohdissa merkitsee perusteista luopumista.

Näiden aatteiden reittejä tarkasteltaessa voidaan havaita, että ne tulevat yhteiskunnasta ja sen jälkeen kolkuttelevat kirkon ovella. Yksi aikamme polttokohdista on käsitys ihmisestä. Onko ihminen Jumalan kuvaksi luotu vai määrittääkö hän itse itsensä vapaasti. Onko hän arvokas sikiämisestään lähtien, vai tuleeko hän arvokkaaksi vasta toiminnan ja työn kautta. Onko elämä arvokasta loppuun saakka. Kuka päättää lopusta? Ihmiskuvassa eri aikoina kohdataan eri puolia. 70 vuotta sitten kansallissosialistit korostivat antiikin ihmiskuvasta alkaen voimakasta puhdasrotuista ihmistä. Etsittiin ihannetta, johon kaikkien oli alistuttava. Esimerkiksi sairaat ja tunnetusti juutalaiset eivät tähän sopineet, he saivat mennä.

Toisen maailmansodan jälkeen keskusteltiin kasvatuksesta. Vastaako lasten kasvatuksesta äiti ja isä, perhe, vai kuuluuko kasvatusvastuu perimmältään valtiolle. Voimakkaiden aatteiden aikana valtion ote voimistuu ja se haluaa sanoa viimeisen sanan.

Meidän aikanamme nostaa päätään ihmiskuva, jossa sukupuolet halutaan häivyttää ja sukupuolisuuteen liittyvä täydentävyys hävitetään esimerkiksi tavalla tulkitun tasa-arvon nimissä. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan Jumalan hyvään luomistyöhön kuuluu ihminen miehenä ja naisena, isänä ja äitinä. Tämä kaksinaisuus on perheen ja sitä kautta yhteiskunnan perusta. Raamatussa Jumalan laki suojelee tätä perustaa sitä vastaan kohdistuvilta hyökkäyksiltä (kuudes käsky).

Kirkossamme kohdattaessa ajan virtauksia on käytetty käsiteparia usko ja rakkaus. Uskolla tarkoitetaan evankeliumia ja rakkaudella lain aluetta. Näin tulkitulla käsiteparin käytöllä ajatellaan, että ensin mainittu eli "uskon piiri" on pysyvää, kun taas "rakkauden alue" muuttuvaa. Näin tulkiten erilaisiin kysymyksiin voidaan rakkauden nimissä sopeutua, koska ne ovat jonkinlaista ajan muutosta. Mielestäni tämä käsitepari on kirkkomme hermeneuttinen (tulkinnallinen) saranakohta, jota ensin käytettiin virkakysymyksessä ja nyttemmin tarjotaan ihmiskuvaan liittyvissä kysymyksissä, viimeksi mm. hedelmöityshoitokeskustelussa ja samaa sukupuolta olevien vihkimistä esittäneiden linjauksissa. Asiat eivät etene aina samaan suuntaan, esim. hedelmöityshoitoasiassa, jossa oli kyse isyyden merkityksestä, kirkkohallitus antoi selkeän kannan, mutta sitä vastustavissa kannoissa käsiteparilla perustellen luonnosteltiin toisenlaista vaihtoehtoa.

Kristillisen teologian näkökulmasta on kysymys lain teologiasta. Taustalla on käsitys laista, jossa Jumalan laki ja Jumalan tahto nähdään sillä tavalla "rakkautena", että sen pysyvät ja muuttumattomat puolet sulautuvat pois "rakkauden nimissä". Nähdäkseni tätä kaavaa soveltamalla mikä tahansa yhteiskunnallinen asia tulee ainakin joksikin aikaa hyväksytyksi, vaikka se olisi kuinka Raamatun sanan vastainen.

Ajan aatteet olisivat muuten harmittomia keskustelun teemoja, mutta niillä on taipumusta pyrkiä sillä tavalla vallitseviksi, että niitä kaikkien tulee noudattaa. Niiden perustella tehdään karsintoja ja valintoja.

Aivan viimeksi olemme saaneet tästä esimakua, kun olemme seuranneet piispa Mikko Heikan johtaman piispainkokouksen asettaman työryhmän mietintöä. Työryhmä on pyrkinyt ratkaisemaan ongelman, joka on syntynyt vanhan kristikunnan klassisen virkakäsityksen ja uuden käsityksen välillä. Mietintö on mietintö, mutta sen riveillä on ajatuksia, jotka ovat nostattaneet hiuksia.

Heikan johtama työryhmä on pyrkinyt ratkaisemaan niiden aseman, jotka eivät voi hyväksyä pappisviran avaamista naisille tavalla, jossa heidät pakotetaan rangaistuksella uhaten yhteistyöhön sekä omaa että kristillisen kirkon klassista kantaa vastaan. Samantyyppinen linjaus on Ruotsin kirkossa. Kysymys kirkon virasta on aito teologinen ongelma, johon tässä paperissa ratkaisua haetaan työoikeutta tai syrjintää koskevasta lainsäädännöstä. Työryhmän mietintö sai perusteellisen eriävän mielipiteen ja siihen on eri tahoilla otettu kantaa. Sitä käsitellään näilläkin päivillä myöhemmin. Kiinnitän siksi huomiota vain muutamaan näkökohtaan.

Ensimmäinen on teologisen kysymyksen ratkaiseminen maallisen lain termistöllä. Äskettäin Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Kääriäinen julkaisi kirjan Ateismin jälkeen. Siinä hän arvioi Neuvostoliiton ajan uskonnollista tilannetta. Yksi valtion pyrkimyksistä tuona aikana oli uskonnon juurittaminen ja sen mukaiset uskovien vainotoimet.

Kääriäinen esittää havainnon: " Uskonnollisin perustein tapahtuva vainoaminen tai diskriminointi oli periaatteessa laitonta. Tähän tarjoutui kuitenkin perusteita, kun monia uskonnolliseen elämään liittyviä ilmiöitä määriteltiin uudelleen. Niitä tulkittiin sekulaareina ilmiöinä, joista voidaan rangaista rikoslain perusteella." Esimerkkinä Kääriäinen mainitsee, että uskonnollisia ilmiöitä saatettiin tulkita sosialistisen elämäntavan vastaisiksi. Vuonna 1959 kriminalisoitiin uskonnolliset kulkueet ja lasten uskonnollinen kasvattaminen. (Kääriäinen 2004,50)

Kysymyksessä on vasta mietintö, jonka saamasta päätöksestä emme vielä tiedä. Mielestäni siinä luonnostellaan saman suuntainen kaava, jonka Kääriäinen näkee naapurissamme olleen. Silloin kun aikanaan parikymmentä vuotta sitten hyväksyttiin ponsilauselma, se tehtiin siksi, että oli juuri muutettu kristillisen kirkon kaksituhatvuotinen kanta toiseksi. Tähän liittyvälle kannalle haluttiin tuossa tilanteessa antaa jonkinlainen olemassaolon oikeus. Työryhmän mietinnössä perinteisen kannan seuraaminen tulkitaan tai Kääriäisen kaavaa seuraten sekularisoidaan "syrjinnäksi" tai "työoikeudelliseksi asiaksi". Se irrotetaan kirkon teologiasta ja sille annetaan maallisen lain tulkinta. Niille jotka eivät tähän alistu näytetään lakikirjaa. Muutettavat muuttaen tarvittaessa löytyy muitakin nimilappuja.

Ongelma on samalla kirkon dogman ja demokratian välienselvittelyä. Tässä on ajassamme paljon epäselvyyttä. Tiedotusvälineissä on ollut hankalaa ymmärtää pitäytymistä käsitykseen, joka on äänestyksessä jäänyt vähemmistöön. Tässä tullaan ilmoituksen ja demokratian saranakohtaan.

Demokratia on yhteiskunnassa tehnyt palveluksia länsimailla ja sen avulla on vältytty konflikteilta kun enemmistöpäätöksin on ratkaistu asioita. Kirkkokin käyttää demokratian palveluja.

Kristillisen uskon ja opin alueelle tultaessa demokratia joutuu rajalle ja konfliktiin. Kristillisen uskon lähtökohtana on sen perustuminen Raamattuun ja Jumalan ilmoitukseen. Se perustuu johonkin, joka on annettua. Tie on avattu. Kaikki tiet eivät vie perille. Näin uskomme ja sen perusta ei ole syntynyt maallisten aatteiden tapaan ihmisten keskinäisellä sopimisella.

Kun on kysymys suhteesta ilmoitukseen, siitä emme lähde äänestämään. Äänestyksissä voidaan tulla tänään tähän tulokseen, huomenna toiseen. Suomessa tämä kanta on enemmistössä, Ruotsissa taas toisenlainen.

Komitean mietintö ja sen ponnesta antamat kannanotot ovat tuoneet mieleen demokratian ongelmaa kuvaavan jutun. jonka löysin eräästä kirjasta: Jutun mukaan kolme kaverusta Pekka, Kalle ja Heikki lähtivät retkelle kuumana kesäpäivänä. Jokaisella oli eväänä juomapullo. Kun jano yllätti päätettiin ensin 2-1, että ensimmäisenä juodaan Pekan pullo. Kun se oli yhdessä juotu, päätettiin jälleen äänin 2-1, että jokainen juo omasta pullostaan.

Usko, tunnustus ja totuus

Teema on liittynyt myös uskon luonteeseen. Kristillinen usko on olemukseltaan asia, joka on tarkoitettu levitettäväksi. Jeesus vertasi sitä kaupunkiin, joka on vuorella tai kynttilään lampunjalassa. Kristillinen usko on sisäiseltä olemukseltaan missionaarinen, sen lähtökohtana on sanoman julistaminen lähellä ja kaukana.

Aikamme kulttuurissa usko tulkitaan helposti tunteeksi, joka mieluummin kätketään sisimpään. Uskoa saatetaan sisällöllisesti kaventaa jonkinlaiseen minimiin. Sitä kavennetaan ja kätketään.

Mietinnön ajatus kristikunnan klassisen kannan lukitseminen sydämen kaappiin, josta se ei saa tulla näkyviin on uskon ja tunnustuksen luonteen vastaista.

Näillä kirkkopäivillä kysymme, miten me tunnustamme ajassamme johon meidät on kutsuttu elämään.

Terveellä tavalla rohkeus muistuttaa totuudesta sielläkin, missä se ei ole suosittua. Rohkeudesta joutuu maksamaan myös hintaa, mikä on ollut tyypillinen piirre aikoina, jolloin uskoa on noustu tunnustamaan.

Tähän rohkeuteen meitä kutsutaan tänään näillä Paastonajan kirkkopäivillä ja näiden jälkeen.

* * *